Synnytyskertomus

Tässä olisi ensimmäinen kuva täällä blogin puolella meidän uudesta perheenjäsenestä. Synnytyksestä on nyt parisen viikkoa ja voi jo suhtautua vähän rauhallisemmin mielin mitä kaikkea sitten tapahtuikaan. Sanotaanko, että oli aikamoiset suojelusenkelit meillä matkassa mukana. Jollei oltaisiin oltu juuri sillä hetkellä sairaalassa ja kuunneltu vauvan sydänääniä, niin lopputulos ei olisi ollut näin onnellinen eikä meillä olisi nyt todennäköisesti tätä ihanaa nyyttiä. Ihan tulee vielä tippa linssiin kun ajatteleekin, että miten vähästä kaikki oli kiinni. Mitä jos lopputulos olisikin ollut toinen ja oltaisiin oltukin kotona tapahtumahetkellä.

Nyt tulee sitten itse synnytyskertomus ja niille, joita tämä ei voisi vähempää kiinnostaa, niin kannattaa hypätä suosiolla yli. Kaikki alkoi siis siitä, että kävin synnytystapa-arviossa laskettuna päivänä ja minulle luvattiin synnytyksen käynnistys heti seuraavaksi päiväksi, jos vaan synnytyssaleissa sattuisi olemaan tilaa. Syynä oli vauvan iso koko ja oma synnytyspelkoni mm. juuri tuon koon takia.  Seuraavana aamuna sairaalasta tulikin sitten soitto ja päästiin käynnistykseen. Otettiin normaalit käyrät vauvasta ja kaikki oli kunnossa. Juuri kun kalvoja oltiin puhkaisemassa, niin vauva lykkäsi kätensä pään viereen ja kalvoja ei voitukaan puhkaista, koska on suuri riski, että se käsi jää sitten siihen ja vauva ei mahdu sitten tulemaan ulos alateitse. Meidät sitten passitettiin kävelylle ja lounaalle ja pyydettiin tulemaan uudelleen muutaman tunnin kuluttua. Jos käsi olisi vielä siinä pään vierellä, niin käynnistystä lykättäisiin seuraavaan päivään, vaikka siinä vaiheessa totesin, että kotiin en kyllä enää ainakaan lähde, jos vaan synnytyssaleissa on tilaa.

Lounaan jälkeen otettiin sitten taas uutta käyrää vauvasta ja käyrä näytti ns. vauvan nukkumiskäyrältä ja ei noussut, vaikka join mehuakin ja yritettiin herätellä vauvaa. Lääkäri sitten päätti aloittaa käynnistyksen kalvot puhkaisemalla, vaikka käsi välillä viuhahtikin pään vierellä, mutta pysyi juuri puhkaisuhetkellä poissa. Tässä vaiheessa mies sitten päätti, että häntä ei taideta nyt vielä tarvita ja hän taitaa käydä kahvilla, kun synnytys ei ollut vielä käynnistynyt ja asenneltiin antureita. Tämän jälkeen ei tainnutkaan mennä monta minuuttia kun lääkäri huudahti, että nyt lähdetään sektioon ja huone pamahti hoitajia täyteen. Vauvan käyrät tipahtivat yhtäkkiä ja siitä sitten juostiinkin jo hätäsektioon. Itse en ehtinyt kovinkaan paljon tajuamaan, että mitäs oikein tapahtuikaan, kun synnytys ei ehtinyt edes käynnistymään ja juostiin jo sektioon, kun vauva piti saada pikaisesti ulos. Mies oli koko tämän ajan täysin tietämätön tilanteesta ja oli vain ihmetellyt, että missäköhän me ollaan, kun huone oli tyhjä kun hän saapui takaisin. Kukaan ei sitten edes tullut kertomaan hänelle, että meidät oli viety hätäsektioon, vaan oli sitten itse lähtenyt kyselemään, kun ei meitä kuulunut takaisin odotteluiden jälkeen.

Vauva saatiin sitten onneksi nopeasti ulos masusta, mutta hänen vointinsa oli sen verran ehtinyt romahtamaan, että hän joutui viettämään ensipäivänsä lastenosastolla ja itsekin pääsin näkemään hänet vasta yli vuorokauden päästä synnytyksestä, koska en pystynyt nousemaan sängystä kovien kipujeni ja oksenteluideni takia ja lastenosastolle oli aikamoinen matka tunneleita pitkin. Yleensähän ennen leikkausta ei saisi syödä mitään ja olin juuri käynyt lounaalla ennen sektiota, joten veikkan, että se oli yksi syy tuohon oksenteluuni kipulääkkeiden kanssa. Mies kävi sitten ottamassa kuvia vauvastamme ja sain sentään nähdä niitä ennen kuin itse kykeni sinne asti. Onneksi sentään voi olla luottavaisin mielin, että hän oli siellä hyvässä hoidossa.

Seitsemisen päivää oltiin sitten loppujen lopuksi sairaalassa ennen kuin päästiin kotiin ihanan nyyttimme kanssa. Nyt kovasti tutustutaan toisiimme ja nuuhkitaan vauvan tuoksua ja mietitään mikä tuuri meillä olikaan, että oltiin juuri sairaalassa ja vauvan sydänääniä seurattiin, kun kaikki tämä tapahtui.  Lääkärikin mainitsi meille suoraan, että aikamoinen onni oli matkassa mukana. Se, että miksi tällainen romahdus yhtäkkiä tuli, vaikka aamulla kaikki oli ollut kunnossa, niin jää varmasti ikuiseksi arvoituksesi. Istukkakin oli aivan kunnossa, mutta napanuora oli parisen kertaa kaulan ympärillä, mutta sekin oli löysästi. Nyt täytyy vaan toivoa, että kaikki on myös jatkossa hyvin ja olla onnellinen, että vauvamme sentään selvisi hengissä ja nauttia jokaisesta hetkestä. Miten pienestä kaikki olikaan loppujen lopuksi kiinni!